"Päivä, jota en koskaan unohda"

"Meni viikkoja, meni kuukausia, osasin jälleen iloita, sain takaisin innon ja ajattelin, että nyt hitto soikoon minusta tulee jälleen se pelaaja joka olin aiemmin. Lukuisten fysiokäyntien, hirmuisen treenimäärän ja kuukausikontrollien jälkeen pelasin ensimmäisen harjoituspelini. Oli kulunut 10 kuukautta."

Teksti on lainaus erään pahasta loukkaantumisesta kärsineen urheilijan kirjoituksesta. Jotkut saattavat luulla, että tarina olisi sulkapalloilijan kertomaa. Vaan sepä ei ole. Tekstin on kirjoittanut Anna Lindholm, 23-vuotias käsipalloilija ja lasteni serkku.

Kesällä 2011 Anna oli treenannut kovempaa kuin koskaan aikaisemmin. Kaikki näytti hyvältä, kunnes syyskuussa käsipallokauden ensimmäisessä pelissä tapahtui jotakin. Oli pelattu vartti, kun pelitilanteessa Annan polvi hajosi.

Anna

Tuolloin 19-vuotias Anna oli pelannut käsipalloa 14 vuotta. Pari vuotta vanhempi sisko Sofia oli aina pelannut samassa joukkueessa lukuunottamatta Sofian kautta Ruotsissa. Annalla oli nyt edessään polvileikkaus ja sen kivulias jälkitila sekä paljon aikaa, tyhjää aikaa. Tietoisuus siitä, että joukkuekaverit treenaavat ja menevät eteenpäin, kun itse joutuu ensin olemaan liikkumatta ja sitten tekemään "mummutreenejä" ja vesijuoksemaan, tuntui ylivoimaiselta kestää.

Ja siitä huolimatta, kertoo Anna kirjoituksessaan, jälkikäteen päällimmäisenä on mahtava tunne siitä että on pystynyt kuntouttamaan itsensä jälleen pelikuntoon. Anna pohtii kulunutta neljää vuotta ja toteaa, että hän on oppinut paljon. Hän iloitsee siitä, että on voinut auttaa muita saman kokeneita. Vaikka aika heti loukkaantumisen jälkeen oli todella vaikeaa, Anna toteaa myös, ettei vaihtaisi päivääkään pois, koska silloin hän ei olisi siellä missä hän nyt on.

Missä Anna sitten nykyisin on? Hän asuu Oslossa ja pelaa käsipalloa Baekkelaget-nimisessä joukkueessa. Ennen Norjaan muuttoa Annan joukkue Dicken voitti kauden 2014/2015 naisten Suomen mestaruuden. Siskosten pelaaminen samassa joukkueessa sai hienon päätöksen. Sofia lopetti uransa käsipallomaalivahtina Suomen mestaruuteen.

Sofia

Loukkaantumiset ikävä kyllä kuuluvat urheiluun. Äärimmäiset suoritukset vaativat veronsa. Loukkaantuminen vaatii aina myös sopeutumista uuteen tilanteeseen. Kaikki eivät pysty enää ollenkaan palaamaan lajinsa pariin. Voisiko sanoa että sitkeimmät ja/tai onnekkaimmat palaavat. Kaikkein onnekkaimmilla on hyvä turvaverkko ympärillään loukkaantumisen sattuessa.

Jos loukkaantuneen urheilijan tunneskaala on laaja, on läheistenkin huoli melkoinen. Viime perjantaina alakuvan mustapukuinen kaksikko pelasi ensimmäistä kertaa yhdeksään kuukauteen yhdessä. Melkoinen määrä kysymysmerkkejä ehti pelin aikana kulkea läpi pääni. Onko nyt oikea hetki palata kisaamaan? Olisiko järkevää vielä odottaa? Kestääkö selkä? Mitä jos...? jne, jne...

Mutta palataanpa tuohon menneeseen yhdeksään kuukauteen hieman myöhemmin.

Anton ja Jesper, sulkapallon SM-kisat 2016, miesten nelinpelin 1. kierros

Haluaisitko sinä jakaa omia kokemuksiasi loukkaantumisen jälkeisistä fiiliksistä tai kuntoutuksesta? Annan tarinan voit lukea ruotsiksi TÄÄLTÄ.