Raikkaan rapea salaatti on punainen versio kaalisalaatista, jota jokainen ruotsalainen pizzeria tuntuu tarjoavan. Jos pidät tuoreen kaalin rapeasta suutuntumasta ja hapokkaista mauista, tämä on salaatti juuri sinulle. Salaatti valmistuu hetkessä ja säilyy muutaman päivän jääkaapissa. Se sopii monenlaisten ruokien lisukkeeksi. Itse rouskuttelen sitä sellaisenaan myös välipalaksi. Suosittelen!
PIKANTTI PUNAKAALISALAATTI
noin 400 g punakaalia
2-3 rkl valkoviinietikkaa
2-3 rkl oliiviöljyä
mustapippuria
suolaa
Raasta kaali karkealla terällä tai pilko hienoksi terävällä veitsellä. Veitsellä leikattu kaali kannattaa kaulia, jotta se mehustuu mukavasti. Laita kaalisilppu muovipussiin ja kauli (mielellään painavalla marmori-) kaulimella useita kertoja. Siirrä kaalisilppu kulhoon. Lisää viinietikka, oliiviöljy ja mausteet. Sekoita. Anna maustua hetki tai seuraavaan päivään. Viinietikan ja öljyn määrää voit säädellä makusi mukaan ja sen mukaan, miten kosteaa kaalisilppu on.
Erinomainen tarjoiluehdotus löytyy TÄÄLTÄ.
tiistai 16. helmikuuta 2016
perjantai 12. helmikuuta 2016
Helmikuun klassikkoresepti - inhokki vai suosikki?
Helmikuun klassikko saa veden herahtamaan monen kielelle. Jotkut taasen eivät voisi kuvitella edes maistavansa sitä. Valmistaminen vie aikaa, mutta toisaalta ruoka tekeytyy kuin itsekseen. Ensin keitetään tunti ja sitten paistetaan melkein yhtä kauan. Mitä kummaa siis helmikuussa valmistetaan?
AURA-PUNAJUURIPAISTOS viidelle
1 kg punajuuria
1 paketti Aura-juustoa
2 dl ruoanlaittokermaa
suolaa
pippuria
2 rkl balsamicoa
1 rkl kuivattua rosmariinia
Keitä pestyt punajuuret kuorineen suolatussa vedessä. Keittoaika on noin tunti. Anna jäähtyä hieman. Kuoret irtoavat helposti sormin. Tekniikkaa voisi kuvailla sanalla nylkeminen. Punajuuret voit keittää vaikka päivän pari aiemmin. Ne säilyvät kyllä jääkaapissa.
Lohko punajuuret. Lado uunivuokaan kerroksittain punajuuria ja murusteltua homejuustoa. Mausta jokainen punajuurikerros ripauksella suolaa, rosmariinia ja mustapippuria. Valuta vuokaan balsamico ja kerma. Säästä muutama nokare homejuustoa päällimmäiseksi. Paista 180 asteessa noin 45 minuuttia, kunnes homejuusto paistoksen pinnalla on ruskistunut hieman.
Aura-punajuuripaistos sopii syötäväksi sellaisenaan tai melkein minkä hyvänsä proteiinin lisukkeena. Sen maut ovat syviä ja tummia, joten ehkäpä herkimmät kalaruoat jättäisin pois listalta. Verinen pihvi tai blackened chicken ovat oiva pari paistokselle. Lisukkeeksi tarjoaisin vielä raikasta vihersalaattia ja lasillisen hyvää punaviiniä, esimerkiksi eteläafrikkalaista Babylon's Peak Shiraz-Grenachea.
AURA-PUNAJUURIPAISTOS viidelle
1 kg punajuuria
1 paketti Aura-juustoa
2 dl ruoanlaittokermaa
suolaa
pippuria
2 rkl balsamicoa
1 rkl kuivattua rosmariinia
Keitä pestyt punajuuret kuorineen suolatussa vedessä. Keittoaika on noin tunti. Anna jäähtyä hieman. Kuoret irtoavat helposti sormin. Tekniikkaa voisi kuvailla sanalla nylkeminen. Punajuuret voit keittää vaikka päivän pari aiemmin. Ne säilyvät kyllä jääkaapissa.
Lohko punajuuret. Lado uunivuokaan kerroksittain punajuuria ja murusteltua homejuustoa. Mausta jokainen punajuurikerros ripauksella suolaa, rosmariinia ja mustapippuria. Valuta vuokaan balsamico ja kerma. Säästä muutama nokare homejuustoa päällimmäiseksi. Paista 180 asteessa noin 45 minuuttia, kunnes homejuusto paistoksen pinnalla on ruskistunut hieman.
Aura-punajuuripaistos sopii syötäväksi sellaisenaan tai melkein minkä hyvänsä proteiinin lisukkeena. Sen maut ovat syviä ja tummia, joten ehkäpä herkimmät kalaruoat jättäisin pois listalta. Verinen pihvi tai blackened chicken ovat oiva pari paistokselle. Lisukkeeksi tarjoaisin vielä raikasta vihersalaattia ja lasillisen hyvää punaviiniä, esimerkiksi eteläafrikkalaista Babylon's Peak Shiraz-Grenachea.
keskiviikko 10. helmikuuta 2016
"Päivä, jota en koskaan unohda"
"Meni viikkoja, meni kuukausia, osasin jälleen iloita, sain takaisin innon ja ajattelin, että nyt hitto soikoon minusta tulee jälleen se pelaaja joka olin aiemmin. Lukuisten fysiokäyntien, hirmuisen treenimäärän ja kuukausikontrollien jälkeen pelasin ensimmäisen harjoituspelini. Oli kulunut 10 kuukautta."
Teksti on lainaus erään pahasta loukkaantumisesta kärsineen urheilijan kirjoituksesta. Jotkut saattavat luulla, että tarina olisi sulkapalloilijan kertomaa. Vaan sepä ei ole. Tekstin on kirjoittanut Anna Lindholm, 23-vuotias käsipalloilija ja lasteni serkku.
Kesällä 2011 Anna oli treenannut kovempaa kuin koskaan aikaisemmin. Kaikki näytti hyvältä, kunnes syyskuussa käsipallokauden ensimmäisessä pelissä tapahtui jotakin. Oli pelattu vartti, kun pelitilanteessa Annan polvi hajosi.
Tuolloin 19-vuotias Anna oli pelannut käsipalloa 14 vuotta. Pari vuotta vanhempi sisko Sofia oli aina pelannut samassa joukkueessa lukuunottamatta Sofian kautta Ruotsissa. Annalla oli nyt edessään polvileikkaus ja sen kivulias jälkitila sekä paljon aikaa, tyhjää aikaa. Tietoisuus siitä, että joukkuekaverit treenaavat ja menevät eteenpäin, kun itse joutuu ensin olemaan liikkumatta ja sitten tekemään "mummutreenejä" ja vesijuoksemaan, tuntui ylivoimaiselta kestää.
Ja siitä huolimatta, kertoo Anna kirjoituksessaan, jälkikäteen päällimmäisenä on mahtava tunne siitä että on pystynyt kuntouttamaan itsensä jälleen pelikuntoon. Anna pohtii kulunutta neljää vuotta ja toteaa, että hän on oppinut paljon. Hän iloitsee siitä, että on voinut auttaa muita saman kokeneita. Vaikka aika heti loukkaantumisen jälkeen oli todella vaikeaa, Anna toteaa myös, ettei vaihtaisi päivääkään pois, koska silloin hän ei olisi siellä missä hän nyt on.
Missä Anna sitten nykyisin on? Hän asuu Oslossa ja pelaa käsipalloa Baekkelaget-nimisessä joukkueessa. Ennen Norjaan muuttoa Annan joukkue Dicken voitti kauden 2014/2015 naisten Suomen mestaruuden. Siskosten pelaaminen samassa joukkueessa sai hienon päätöksen. Sofia lopetti uransa käsipallomaalivahtina Suomen mestaruuteen.
Loukkaantumiset ikävä kyllä kuuluvat urheiluun. Äärimmäiset suoritukset vaativat veronsa. Loukkaantuminen vaatii aina myös sopeutumista uuteen tilanteeseen. Kaikki eivät pysty enää ollenkaan palaamaan lajinsa pariin. Voisiko sanoa että sitkeimmät ja/tai onnekkaimmat palaavat. Kaikkein onnekkaimmilla on hyvä turvaverkko ympärillään loukkaantumisen sattuessa.
Jos loukkaantuneen urheilijan tunneskaala on laaja, on läheistenkin huoli melkoinen. Viime perjantaina alakuvan mustapukuinen kaksikko pelasi ensimmäistä kertaa yhdeksään kuukauteen yhdessä. Melkoinen määrä kysymysmerkkejä ehti pelin aikana kulkea läpi pääni. Onko nyt oikea hetki palata kisaamaan? Olisiko järkevää vielä odottaa? Kestääkö selkä? Mitä jos...? jne, jne...
Mutta palataanpa tuohon menneeseen yhdeksään kuukauteen hieman myöhemmin.
Anton ja Jesper, sulkapallon SM-kisat 2016, miesten nelinpelin 1. kierros
Haluaisitko sinä jakaa omia kokemuksiasi loukkaantumisen jälkeisistä fiiliksistä tai kuntoutuksesta? Annan tarinan voit lukea ruotsiksi TÄÄLTÄ.
Teksti on lainaus erään pahasta loukkaantumisesta kärsineen urheilijan kirjoituksesta. Jotkut saattavat luulla, että tarina olisi sulkapalloilijan kertomaa. Vaan sepä ei ole. Tekstin on kirjoittanut Anna Lindholm, 23-vuotias käsipalloilija ja lasteni serkku.
Kesällä 2011 Anna oli treenannut kovempaa kuin koskaan aikaisemmin. Kaikki näytti hyvältä, kunnes syyskuussa käsipallokauden ensimmäisessä pelissä tapahtui jotakin. Oli pelattu vartti, kun pelitilanteessa Annan polvi hajosi.
Anna
Tuolloin 19-vuotias Anna oli pelannut käsipalloa 14 vuotta. Pari vuotta vanhempi sisko Sofia oli aina pelannut samassa joukkueessa lukuunottamatta Sofian kautta Ruotsissa. Annalla oli nyt edessään polvileikkaus ja sen kivulias jälkitila sekä paljon aikaa, tyhjää aikaa. Tietoisuus siitä, että joukkuekaverit treenaavat ja menevät eteenpäin, kun itse joutuu ensin olemaan liikkumatta ja sitten tekemään "mummutreenejä" ja vesijuoksemaan, tuntui ylivoimaiselta kestää.
Ja siitä huolimatta, kertoo Anna kirjoituksessaan, jälkikäteen päällimmäisenä on mahtava tunne siitä että on pystynyt kuntouttamaan itsensä jälleen pelikuntoon. Anna pohtii kulunutta neljää vuotta ja toteaa, että hän on oppinut paljon. Hän iloitsee siitä, että on voinut auttaa muita saman kokeneita. Vaikka aika heti loukkaantumisen jälkeen oli todella vaikeaa, Anna toteaa myös, ettei vaihtaisi päivääkään pois, koska silloin hän ei olisi siellä missä hän nyt on.
Missä Anna sitten nykyisin on? Hän asuu Oslossa ja pelaa käsipalloa Baekkelaget-nimisessä joukkueessa. Ennen Norjaan muuttoa Annan joukkue Dicken voitti kauden 2014/2015 naisten Suomen mestaruuden. Siskosten pelaaminen samassa joukkueessa sai hienon päätöksen. Sofia lopetti uransa käsipallomaalivahtina Suomen mestaruuteen.
Sofia
Loukkaantumiset ikävä kyllä kuuluvat urheiluun. Äärimmäiset suoritukset vaativat veronsa. Loukkaantuminen vaatii aina myös sopeutumista uuteen tilanteeseen. Kaikki eivät pysty enää ollenkaan palaamaan lajinsa pariin. Voisiko sanoa että sitkeimmät ja/tai onnekkaimmat palaavat. Kaikkein onnekkaimmilla on hyvä turvaverkko ympärillään loukkaantumisen sattuessa.
Jos loukkaantuneen urheilijan tunneskaala on laaja, on läheistenkin huoli melkoinen. Viime perjantaina alakuvan mustapukuinen kaksikko pelasi ensimmäistä kertaa yhdeksään kuukauteen yhdessä. Melkoinen määrä kysymysmerkkejä ehti pelin aikana kulkea läpi pääni. Onko nyt oikea hetki palata kisaamaan? Olisiko järkevää vielä odottaa? Kestääkö selkä? Mitä jos...? jne, jne...
Mutta palataanpa tuohon menneeseen yhdeksään kuukauteen hieman myöhemmin.
Anton ja Jesper, sulkapallon SM-kisat 2016, miesten nelinpelin 1. kierros
Haluaisitko sinä jakaa omia kokemuksiasi loukkaantumisen jälkeisistä fiiliksistä tai kuntoutuksesta? Annan tarinan voit lukea ruotsiksi TÄÄLTÄ.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)